Tapasimme eilen sukulaiskoira Saivan (Tulettaren  Charlotta), jonka emä on Lumeksen emän sisko, ja Lumes oli tästä pienimuotoisesta serkustapaamisesta totaalisen ratkiriemuissaan. Vastoin odotuksia, ei kuitenkaan kaverimielellä riemuissaan, kuten kaikkien aiemmin tavattujen koirien kanssa, vaan yllätyksekseni hyyyvin tietoinen olevansa poika ja tapaavansa tytön. Liekö sitten sillä merkitystä, että nyt oltiin sisätiloissa ja kaikki muut (yhtä leikattua urosta lukuunottamatta) aiemmat koirat on tavattu ulkona vapailun merkeissä, tai sitten Saiva vaan on harvinaisen hyvätuoksuinen narttu ja sai teinipojan polvilleen, mutta riemua riitti yllin kyllin siitäkin huolimatta, että Lumes sai joka kerta tytöltä hammasta liioista lähentelyistä.

Miten sitä voikaan pieni koira ratketa riemusta! 

"Mä niiiin tykkäisin susta."

Sinniä hömpällä kyllä ainakin nähtävästi riittää, tai ehkä sitä riittääkin juuri siksi, että on vähän hömppä. Ihailtavan sinnikkäästi kyllä myös Saiva torjui Lumeksen kaikki lähentelyt ottaen kuitenkin hienotunteisemmat lähestymisyritykset rauhassa vastaan. Saivan sydän ei siis suuresti serkkupojalle sykkinyt (ehkä joskus uudemmalla kerralla, jos pääsisivät silloin ulos juoksemaan), sen sijaan Allun leppoisa olemus oli enemmän Saivan mieleen.

Kiitos Saivalle kera emäntänsä, meillä oli oikein mukavaa!