Joidenkin ihmisten mielestä pidän Lumekselle liian tiukkaa tokokuria ja on kuulemma ihme, että Lumes on noinkin innokas tokoilija kuin on, niin tiukalla kurilla kun koiran ei pitäisi tehdä juuri mitään. Sinänsä mua ei edes kiinnosta, että millä lailla tarkalleen ottaen heidän mielestään kuri on liian tiukkaa, mutta voisin kuvitella sen liittyvän siihen, etten tokotellessa salli yhtään ihmisten/koirien luokse menemistä, pidän yli-innokkaana narussa sinkoilevan (näinkin joskus käy) Lumeksen aioissa joko narulla sinkoilut estäen (jolloin se hyppii narua vasten), jos haluan kuitenkin antaa sen intoilla, tai sitten tiukasti kieltäen, en anna sen touhuta omiaan, vaadin keskittymistä ja ylipäätään tekemään kuten sanon, ja käytän myös tiukkoja komentoja jos nätit eivät riitä (lähinnä häseltämiseen). En houkuttele ja söpistele koiraa tekemään, sille on pennusta asti rakennettu motivaatiota eivätkä sen tekemisenhalut lopu siihen, etten aina lepertele sille (toki kiinnitän edelleenkin jatkuvasti huomiota tarkoituksenmukaiseen palkkaukseen ja innon/motivaation/iloisuuden/korkean vireen säilyttämiseen). Toisten negatiivinen arvioiminen vaan menee siinä vähän väärille teille, että nämäkin henkilöt ovat johtopäätöksensä tehneet tilaisuudessa, jossa olin jännittynyt ja pingottunut ja sen vuoksi vaadin koiralta tavallista enemmän, eivätkä he ole kertaakaan nähneet meitä normaaleissa treeneissä, jotka yllättävää kyllä, ovat hyvinkin iloisia ja leppoisia tapahtumia.

 

Ja metodeista puheenollen, se vanha totuushan on, että mikä toimii yhdellä, ei toimi kaikilla. Ja kurista puheenollen, silloin aikanaan kun vanhemman koirani Allun kanssa agilitya aloitin ja treenasin, olisin näin jälkikäteen ajatellen todellakin toivonut, että joku olisi käskenyt olla sille tiukempi. Allulla nimittäin oli hieman enemmänkin taipumusta karkailla kesken radan toisten koirien luokse, mutta jos sillä olisi aikanaan ollut tiukempi kuri, ehkäpä karkailuongelmat eivät olisi ollenkaan ongelmaksi tulleetkaan, jolloin tiemme olisi ollut vähän vähemmän kivinen ja olisimme jopa päässeet ehkä virallisiin tokokokeisiinkin asti (jonne en koskaan uskaltanut mennä, kun pelkäsin Allun karkaavan toisten koirien luo). Kertaakaan minulle ei sanottu, että komenna sitä koiraa kunnolla, sen sijaan käskettiin vain taputtaa käsiä yhteen tai tömistää jaloilla maata, että Allu kiinnittäisi minuun huomion. Mitä luulette, kiinnostiko joku käsientaputus koiraa, joka oli lukinnut katseensa ja mielenkiintonsa johonkin radan ulkopuolella olevaan koiraan rynnätäkseen sinne täydellä laukalla? No ei sitten tippaakaan.

 

Yksi syy välilliseen, tiukanoloiseen kuriin Lumeksen kanssa on juurikin Allun nuoruus. Lumeksestahan en karkailevaa halunnut tulevan. Lumes kuitenkin on hyvin hallinnassa, joten voisin hieman hellittää siltä osin, mutta kun se toisaalta on tuollainen villi ja säntäilevä (jollainen olen halunnutkin sen olevan), en voi hellittää liikaa, koska sitten pakka hajoaisi koiran hurvitellessa ja käydessä moikkailemassa ihmisiä. Esimerkiksi syksyisessä BH-kokeessa Lumes oli niin intoa täynnä, ettei pystynyt täsmälliseen seuraamistyöskentelyyn enkä voinut edes kehua sitä liikkeiden välissä (olisi innostunut vielä enemmän), vaan silitin vain ihan pienesti sitä kuonosta ja muutoin olin kuin puupökkelö (ja videon alussa näkyy, miten en pitänyt siitä, että se tuomarinpuhuttelun aikana unohti keskittymisen).Toinen höllennyksen paikka on tarkkaavaisuusvaatimukset tilanteissa, joissa se on epäolennaista/epäreilua koiralle. Olen vaatinut esim. katsekontaktia perusasennossa silloinkin, vaikka en itse ole keskittyneenä koiraan vaan vaikkapa juttelen treenikaverin kanssa. Ei ole reilua vaatia koiraa keskittymään ohjaajaan, jos ohjaajakaan ei ole keskittyneenä koiraan. Olen pelännyt, että jos annan sen olla silloinkaan ei-keskittynyt, se ei keskity sitten silloinkaan kun pitäisi. Lumes kuitenkin yrittää aina parhaansa mukaan miellyttää ja tehdä oikein, joten ehkä olisi jo aika alkaa luottaa siihen enemmän.

 

Käyttämäni termi "pitää kuria" herättää toisissa ihmisissä negatiivisia tuntemuksia, sillä sen ajatellaan tarkoittavan fyysistä kurittamista, vaikka se ei todellakaan ole ideologianani koirankoulutuksessa. Kuvaavampaa olisikin ehkä puhua koiran hallinnasta ja hallinnan tasoista. Monet ihmiset esim. pitävät rauhallista Allua tottelevaisempana, paremmin hallinnassa olevana kuin menevää Lumesta. Totuus vain on toinen, sillä Allun rauhallisuus ainoastaan hämää luulemaan, että hallitsen sen tekemisiä, vaikka niin ei aina olekaan, kun taas Lumesta joudun komentamaan ja vaikka se totteleekin, sitä pidetään kuitenkin kurittomampana, koska sitä ylipäätään joutuu komentamaan. Jos Lumeksen hallinta olisi yhtä heikkoa kuin Allun hallinta, niin koira tekisi aika paljon mitä huvittaisi, koska sitä huvittaa. Allua ei huvita, niin sitä ei tarvitse edes komentaa, mutta ei se siitä sen tottelevaisempaa tai paremmin hallinnassa olevaa tee.

 

Olen aina ajatellut, että yksi treeni- ja kisakoira riittää hyvin omiin tarpeisiini. Aiemminhan mulla ei tosin ole mitään kisakoiraa ollutkaan, treenikoiria vaan, sillä Lumes on ensimmäinen, jonka kanssa olen useissa virallisissa kokeissa/kisoissa käynyt ja jonka kanssa on oikeasti tavoitteita ylemmäksikin. Lumeksen kanssa koiraharrastuksista on tullut niin paljon vielä aiempaakin mukavampi ja kiinnostavampi asia, että alkaa tuntua, ettei yksi koira enää riitä. Vaikka mulla Lumestakin ottaessa oli selkeästi tavoitteellinen harrastaminen mielessä, en olisi vielä silloin uskonut, että innostun siitä näin paljon. Treenaaminen vain on niin kivaa ja kisoista on niin kiva "käydä hakemassa" tuloksia! Lumes on erittäin mukava ja pätevä harrastus- ja kisakaveri, juuri sellainen kuin toivoinkin, mutta nähtävästi se nälkä kasvaa syödessä ja muutaman viikon takainen kirjoitukseni saksanpaimenkoirahaaveista vahvistuu vahvistumistaan. Kaksi kisakoiraa myös veisi sen menestymisen paineen pois ainoastaan yhden harteilta ja treenaaminen olisi siltä osin rennompaa, kun sen saisi jaettua kahden koiran kesken. Olen ajatellut myös aina, että en halua kahta koiraa enempää kerrallaan, mutta huomaan yhä enemmän ajettelevani, että siinähän se kolme menisi kuin kaksikin... Monilla ihmisillä uuden koiran haaveilu on ns. pentukuumetta. Itselläni taas on aina ollut enemmänkin koirankoulutuskuumetta. Onhan ne pennut söpöjä ja ihania ja niiden kanssa saa aloittaa kaiken puhtaalta pöydältä, mutta koirankoulutuskuumeeni lääkitsemiseen kävisi oikein hyvin myös vähän varttuneempi nuori koira (Allukin oli minulle tullessaan jo 6kk ikäinen). Ihan sivumennen mainiten olen tässä käynytkin useampaan kertaan katsomassa erään kasvattajan sivuilla nuoren kodinvaihtajan kuvia ja kuulumisia ja tekisi niin mieleni käydä tapaamassa ko koiraa ihan oikeastikin omaksi ottoa harkiten, mutta se kynnyskysymys on se kolmannen koiran tulo talouteen. Mut kun mä niin haluuun...