Kaksi samaan aikaan ostettua, täysin samanlaista luuta, samaan aikaan koirille annettuna ja silti tulos on aina tämä - toinen luu on paljon syödympi kuin toinen.

Ps. Emännän mielestä nättityttösöpöpanta on ihan pätevä poikakoirankin kaulaan...

Edelliset videoinnit Lumeksen touhailuista ovatkin joulukuulta, joten nyt on jo korkea aika laittaa uutta elävää kuvaa putkeen. Eikös se niin mene, että kuva kertoo enemmän kuin sata sanaa, ja video kertoo enemmän kuin sata kuvaa...

Eilisiltana kuvasin päätarkoituksena temppuja, jotka suurin osa kai tuntee nimillä "kurre" ja "pam", mutta meillä ne on aina tunnettu tylsästi pyytämisenä ja kyljelleen menona, joskin Lumes kosketuskepin käytöstä johtuen menee ihan selälleen asti (vaikka sanon "kylki", näytän silti kepillä liikerataa, joka tarkoittaa selälleenmenoa). Samalla vaivalla sitten teetin sillä pari muutakin pikkujuttua, jotta video olisi pidempi kuin pari sekuntia. Perusasentoja Lumes halusi itse tarjota, sille on tietyt merkit, että pitääkö tulla vasemmalle, oikealle, jalkojen väliin vai eteen. Ja kaipa tuota käskystä leikkimistäkin jonkinlaisena temppuna voi pitää, leikin keskeyttäminen käskystä taas harjoittaa hallintaa ja malttia.

Koiraa touhuttaisi kovasti, mutta emäntä laittoi tylysti riehumaleikin poikki. Voiko enää anovampaa katsetta leikinjatkamislupaan ollakaan? "Pliiis, ihan hetken vielä?"

Mitä saadaan, kun yhdistetään toipilas, vajaalla käyvä ohjaaja ja viikon emäntänsä sairastamisen takia pakkolevolla ollut, energiaa pursuava hulivilikoira? No tikittävä lapinkoirapommi tietenkin!

Kaikki meni pieleen jo rataantutustumisessa, kun en ehtinyt juosta ohjausta läpi, jonka vuoksi unohtelin siitä pätkiä. Sitten tuomari vihelsi meille lähtöluvan jo ennen kuin oltiin edes kunnolla radan puolella, jonka vuoksi jouduin varmistamaan ratahenkilöltä, että oliko se ylipäätään meille vihelletty, ja kun oli, hätäilin lähdön kanssa. 6-esteelle asti meni hyvin, vaikka en vaihtanutkaan puolta vasemmalle suunnitelman mukaan eli jo ennen A-estettä vaan vasta sen jälkeen Lumeksen ollessa alastulossa. Lumeksen ollessa hyppäämässä kutosta, oli tarkoitus vaihtaa seiskan oikealle puolelle, mutta muistin sen vasta silloin, jolloin puolenvaihtoni oli myöhässä ja Lumes meni iloisesti seiskan vasemmalta puolelta ohi, minä oikealta. Lumeksella oli vauhti päällä ja se luuli sijainnistani (olin edennyt seiskan ohi), että rata jatkuu A:lle ja ehti tömäyttää etutassuillaan kontaktille. Joo, hylättyhän siitä tuli.

Ohjasin Lumeksen takaisin seiskan taakse ja jatkettiin rataa. Kovasta vauhdista olisi pitänyt käskyttää kepeille jämäkämmin, mutta sitäpä en tehnyt, joten virhe johonkin väliin ja kepit alusta. Oikein vauhdikas pujottelu, josta jo arvasinkin, että niinköhän jää vimppa väli pujottelematta ja niinhän siinä sitten kävi. En jaksanut edes korjata.

Seuraavaksi en muista oliko keppien ja putken välissä kaksi vai kolme hyppyä, mutta radallisesti sillä ei ole merkitystä, joten laitoin kuvaan kaksi. Kokeilin ensimmäistä kertaa kisoissa ohjata putkeen siltä puolelta, mistä pitää sisään, yleensä kun olen mennyt väärän pään eteen varmistamaan oikean suorituksen. Hyvästi sujahti Lumes oikein putkeen ja sen tullessa sieltä ulos, muistin, että tässä kohdin olisi kuulunut vaihtaa puoli esteen 12 vasemmalla puolelle. Enää ei ehtinyt, joten tekisin puolenvaihdon sitten keinun lopussa. Hyvä suunnitelma, varsinkin kun Lumes keinutreenien ja viritetyn pommiuden myötä ei enää hiipinytkään keinua vaan rynnisti sille täydellä vauhdilla sillä seurauksella, että kesken puolenvaihtoni syliini lensi tikittävä lapinkoirapommi....

Laskin pommin alas, ennen kuin se räjähtää syliini, ja jatkettiin rata loppuun.

Tikitys? Pommi? Syliinlento? En kyllä yhtään muista....

Huomenna on agilitykilpailut. Oli tarkoitus käydä yrittämässä ekaa 2-luokan luvaa. Koira olisi kyllä oikeinkin kunnossa eikä pakkasesta piittaa tuon taivaallista, jonka vuoksi sen kyseisiin kisoihin ilmoitinkin. Minkä vuoksi emännällä pitää kuitenkin olla juuri nyt kuumeinen flunssa ja joutuu oikein taistelemaan itsensä kanssa, ettei lähde sinne pakkaseen seisomaan ja juoksemaan ja palelemaan pariksi tunniksi, kun mieli niin kovasti tekisi... Tai jos kuitenkin lähden, niin eikös (koira)harrastukset ole ihan pätevä syy sairastuttaa itseään lisää ja viettää toinenkin viikko sairaslomalla... Alkaa tämä pakko-oleilu sisätiloissa jo pikkuhiljaa tympäistä.

Kävin tänään koiranäyttelyssä katsomassa Lumeksen isäpappaa (Dagolas Bullero), olen aiemmin vain kuvista sen nähnyt. Ensin kävin kuitenkin tervehtimässä Jippoa ja omistajaansa (Jekkukin kyllä nähtiin), kun Jipon tunnistin netissä nähtyjen kuvien perusteella. Heiltä sainkin sitten tiedon, kuka kehän vieren henkilöistä sen isipapan omistaja on. Jori-iskä olikin kyllä todella rauhallinen koira! Vilkkautensa Lumes siis on ainakin perinyt Salla-äitinsä puolelta.

Jori-iskä ja Lumes, nallekarhu ja vieteripupu.

Paikalla oli myös Lumeksen velipuoli (sama isä) Kontioharjun Peetu, päässä on samaa ilmettä kuin Lumeksella.

Urosten kehien jälkeen jätettiin näyttelypaikka taaksemme ja käytettiin tilaisuutta (paikkakunnalla oloa) hyväksemme ja lähdettiin koirapuistoon, olisikohan tämä ollut kolmas koirapuistoilukerta Lumekselle. Saapuessamme puistoon, siellä oli 8kk ja 1,5-vuoden ikäiset nartut ja Lumes juoksi niiden kanssa hurjan onnellinen ilme naamallaan!

Jonkin ajan päästä puistoilemaan tulivat 9-vuotias sileäkarvainennoutajanarttu ja 5-vuotias kiharakarvainennoutajauros, oikein mukavanoloisia koiria nekin, ja Lumes oli vielä onnellisempi koiramäärän lisääntyessä.

Eikä tässä vielä kaikki, vaan paikalle saapui myös tuhti berninpaimenkoirauros (ja voi, miten pikkuiselta Lumes näyttikään sen rinnalla), jonka kanssa Lumes sitten leikkikin koko lopun puistossa viettämämme ajan, ja berni olisi tullut mielellään Lumeksen mukana lähtiessämme kohti kotimatkaa.

Nopeasti vierähti aika puistossa koirien menoja katsellessa, olin ajatellut olla vain hetkisen, mutta olimmekin kokonaisen tunnin, kun sattui näin mukavia koiria siellä samaan aikaan olemaan.

Kun useamman vuoden kirjoittelee koirista tekstejä nettiin, kertyy sitä aikamoinen historia. Sitä sanotaan, että minkä kerran nettiin laittaa, niin se pysyy siellä ikuisesti, joten kannattaa harkita kahdesti, mitä sinne laittaa. Kuitenkin myös sanotaan, että kaikki on katoavaista, ja kun blogien palveluntarjoajatkaan eivät ota mitään vastuuta sisältöjen säilymisestä, aloin pelätä, että joku päivä koko koirieni blogihistoria onkin kadonnut. Säikähdin! Niin paljon tarinoita, niin paljon muistoja, niin paljon säilyttämisenarvoista!

Ratkaisu - Blogista kirjaksi - alkoi, ja aloitin tallentamisen Lumeksen pentuajasta. Kopioin lähes kaikki ensimmäisen vuoden kirjoitukset ja etsin kuvat lukuisilta cd:iltä, liitin ne Ifolorin A4-kokoiseen kuvakirjaan ja lukuisten tuntien jälkeen 132-sivuinen kirja oli painoa vaille valmis. Tänään se oli painoa ja kotiinpostitusta myöten valmis. Lumeksen ikioma kirja.

Arvatkaas, tekisikö mieli tilata noita heti kaapillinen täyteen...

Ps. Jos Lumeksen pentuaika kiinnostaa, kannattaa käydä lukaisemassa lähiakoina. Poistan suurimman osan pentuajan kirjoituksista kevättalven aikana.

Pieni hömppispömppis alkaa ikänsä puolesta jo olla aikuinen, mutta luonteeltaan se (onneksi!) on ihan sama iloinen höpöliini kuin aina ennenkin. Kuvauskeli ei ollut parhaimmasta päästä, kun lunta satelee, kellonajasta huolimatta on hämärää ja koirakin oli jo lumileikeissa ryvettynyt, mutta pitäähän se 3v-kuva nyt olla otettu juuri 3v-päivänä!

Ensin kylläkin käytiin metsälenkillä (ja päivänsankari sai runsaasti kananpalasia) ja kotona vielä peuhattiin Allun kanssa pihassa.

Koirahan on pääasiassa lihansyöjä. Meillä koirat kuitenkin syövät kuivaruokaa, se on helppoa ja kätevää, kun ei ole tullut perehdyttyä lihojen, luiden ja kasvisseosten syöttämiseen riittävän tarkasti eikä ole tiloja säilyttää kymmeniä, tai edes kymmentä kiloa pakasteita koirille. Olen kuitenkin pyrkinyt syöttämään ns. laadukkaampia kuivaruokia, jos eivät olisi ihan niin höttöä sentään kuin joku 15e/15kg ruoka, eihän mitään ihmistenkään koko ruokaympyrän täyttävää ruokaa saa niin halvalla, joten miten koirille hyvää sitten. Jos ajatellaan, että edes puolet koiran ravinnosta tulisi olla lihoja/luita (ja tämä ei tarkoita mitään puruluita vaan ehtaa tavaraa, joka myös syödään, ei vain pureskella) ja kuivaruuassa sitä olisi esim. 35% (eli15kg säkistä on lihaa noin 5kg ja 10kg viljoja), niin lihalisä olisi tarpeen.

Olikin tarkoitus jo toissakesänä alkaa syöttämään Lumekselle muutaman kerran viikossa kuivaruuan lisäksi ihan ehtaa, raakaa lihaa, mutta enpä ole saanut aikaiseksi. Nyt on uusi yritys. Liharuokinta kuivaruuan lisäkkeenä on siitä kätevää ja helppoa, että jos kuivaruuan osuus pysyy vähintään puolessa, ei tarvita mitään ravintolisiä vaan koira kyllä saa kaiken tarvitsemansa. Itse ajattelin aloittaa antamalla lihaa 1/4 osaa päivän ruokamäärästä muutamana päivänä viikossa. Perinteinen tyyli olisi sekoittaa lihat kuivaruuan sekaan, mutta pelkään pelkän kuivaruuan maistuvuuden laskevan siitä, joten pyörittelen jauhelihasta pieniä namipalleroita koulutustuokioihin, joita ahkera treenailija (ai minäkö?) pitää toki useamman päivässä. Ja tätä yksinkertaisemmaksi ei muuten koirannamien itsetekeminen enää voi tulla, tosin nämä ei ole sitä taskussa säilytettävää linjaa... Aiempia (taskuystävällisempiä) makupalakokeiluja toissavuoden kesäkuulla. Ja jos oikein innostun, olisi Lumeksella olevan 1-2 kuivaruuatonta päivää viikossa, jolloin tekisin sille koirien puuroja/kasvismömmöjä - lihalisällä toki.

KennelRehun auto ei pysähdy meidän paikkakunnallamme, joten suunnittelin pienimuotoisia ostoksia Vauhti-Raksusta, joka täälläkin pysäkin pitää. KennelRehulla vain olisin tykännyt kotimaisista pakastetuotteista, Vauhti-Raksun sivuilla ei kerrota mitään lihojen ja luiden alkuperästä. Onko jollain tietoa?

Agilityn osalta koin tänään yhdenlaisen ahaa-elämyksen Lumeksen toimista - ja toimimattomuuksista. Olen pohdiskellut paljon, onko sen tietynlaiset haluttomuudet ja/tai hidastelut epävarmuutta, motivaatio-ongelmia vai fyysisiä syitä. Fyysisiä syitä on poissuljettu kahdella hierojakäynnillä (ja toki luustokuvissa on käyty), joilla ei kummallakaan kertaa (viime syksy ja toissa syksy) löytynyt mitään huomautettavaa, eläinfyssarille ollaan vielä kevään aikana menossa.

Korkeat hypythän on ollut yksi ongelma ja vasta viime kevättalvena Lumes alkoi hypätä niitä (aiemmin yleensä vain kieltänyt/mennyt ali). Vaikeasta kulmasta ei korkeat hypyt vieläkään ole varmoja, oikeastaan ne on aikalailla epävarmoja ja olenkin jo ehtinyt ajatella, että jos se ei vaan pysty. Takaakierrot esimerkiksi Lumes on hypännyt vain matalina medi-korkeuksina, vähänkään korkeammat on saaneet sen heti pysähtymään/ohittamaan hypyn. Viimeksi kokeilin maxi-hypyllä takaakierrolle kaveripalkkaa, eli treenikaveri oli lelun kanssa palkkaamassa, ja kas kummaa - Lumes teki takaakierron maxi-korkeudella ihan ilman ongelmia! Sama toistettiin pariin kertaan eri puolilta ja sitten lisättiin jo yksi este perään ja kaveripalkka vasta sen jälkeen - Lumes hyppäsi taas reippaasti! Tänään kokeilin samaa, mutta ihan itse lelulla palkaten - ja se hyppäsi edelleen (useamman kerran), vaikka oli hankala kulma takaakierrosta ja maxi-korkuinen hyppy!

Mitä tästä päättelin? No että vika ei luultavasti olekaan koiran fysiikassa, vaan Lumes taitaa olla aika epävarma itsestään eikä luota suoriutumiseensa hankalissa kohdissa, jolloin mielummin jättää suorittamatta kuin yrittää ja mahdollisesti epäonnistuu. Se tarvitsee siis runsaasti onnistumisenkokemuksia hankalistakin jutuista, jotta itseluottamus kohoaisi! Nyt ei korkean hypyn takaakiertokaan ollut homma eikä mikään, kun se tiesi onnistuvansa siinä.

Vähän sama homma on keinulla, jolle Lumes siis juoksee, hiipii keinautuskohdan ja sitten taas juokse alas. Ollaan nyt parisen viikkoa tehty paukuttelutreeniä, jotta Lumes oppii kunnolla käsittelemään keinua ja hoksaa just sen paukautuskohdan olevan se tärkein juttu, joka kantsii suorittaa reippaasti. Nyt se käy jo reippaasti lyömässä keinun alas maastakäsin eikä epäröi, vaikka keinu heilahtelee. Helmikuun kisoissa sitten nähdään treenailun lopputulos, sikälimikäli radalle on sijoitettuna keinu.